Hyppysellinen Haikeutta....

Kyllä ihmisen tunne-elämä on outo ja omituisen vaihteleva.
Nauru ja itku ovat aika lähellä toisiaan.

Hyväntuulinen habitus voi vaihtua hetkessä haikeudeksi, jostakin
aivan olemattomasta syystä.

Tänään minä kuulin hyviä uutisia hyvältä ystävältäni, ne liittyvät
hänen elämäänsä, uusiin tuuliin ja haasteisiin. Tunsin valtavan suurta
ylpeyttä ja myötäonnea. Ja sitten yhtäkkiä iski hyppysellinen haikeutta
sisimpääni.

Minä olin ajatellut selättäneeni menettämisen pelkoni, enkä ollut hetkeen
tuntenut olevani tai jääväni yksin ja sitten se tunne taas tuli. Ei siinä ollut
mitään järkeä edes ja siinä minä istuin apukuskin paikalla vaihtuvaa talvimaisemaa
katsomassa ja tunsin oman elämäni junnaavan paikoillaan. Vaikka tosiasiassa elämässä
kyllä aina tapahtuu jotakin. Joskus suurempaa ja toisinaan pienemmällä mittakaavalla.

Kenenkään muun onni tai onnistuminen ei ole pois minulta ollut koskaan, eikä
se ole tämän hetkisessä elämässäkään. Minulla itsellenikin on paljon syytä onneen
ja saan olla paljosta kiitollinen.

Yhtäkkiä silti huomasin nieleväni itkuani ja miettiväni meneekö minun elämäni
eteenpäin ollenkaan vai pysyykö se paikoillaan alati.
Samalla salaa kyyneleitä epäonnistuneesti pyyhkiessä taoin itselleni järkeä päähän
ja tajusin oman herkkyyteni kanssa menneeni hetkellisesti aivan liian pitkälle.

Silti, syvällä sisimmässäni pohdin montaa kysymystä...
Miksi minusta tuntuu että elämässäni on seisahtunut niin monta asiaa?
Mitä voisin itse tehdä saadakseni muutosta aikaan?
Millaisia suunnitelmia itse tekisin oman elämäni varalle,jotta voisin
sanoa ajattelleeni saavuttavani vielä jotakin?
Ja jos ajattelin, niin mitä se jokin olisi?

Monta tärkeää kysymystä, joihin en kotimatkalla ajaessani vielä löytänyt
sen kummempia vastauksia....
Vai oliko minulla vain hormoonitasot sikinsokin sekaisin tässä kohtaa kiertoa
etten edes tunnekuohultani kykene tekemään mitään ratkaisuja tai suunnitelmia
lähitulevaisuuttani ajatellen.

Herkkyys itsessään on ihan hyvä asia ja se,että osaa tuntea syvästikkin.
En pidä pinnallisuudesta vaikka itsekkin sorrun joskus olemaan pinnallinen
ja melkoisen mustavalkoinen, kyyninenkin.
Mutta joku roti sentään sillä kyyneleidenkin vierittämisellä on.

Onneksi voin toivoa, että tämä kuskina toiminut ihminen tietää kyllä
vuosien kokemuksella millainen itkupilli osaan olla täysin tahtomattanikin.
Ja tiedän myös sen,että hän sydämessään varmasti tietää etten minä itkenyt
pahansuopaisena hänen hienojen suunnitelmien toteutumiselle vaan ihan
omia tunteitani ja omaa elämääni.

Hyppysellinen haikeutta on vielä tässäkin kauniissa yön hetkessä sisälläni ja
kaipauksen tunne. Enkä mikä edes tiedä mitä minä kaipaan?

Kuten Iineksen kanssa tänään puhuimme,kohta käsillä oleva tuleva kesä on
iso asia jota odottaa ja samalla se tuo aikamoisia tunteita sisimpään. Sitä
liikaa miettii ja ennalta maalailee murheita. Vaikka totuus on se,että elämä on tässä.
Tässä päivässä ja toki tulevissa.

Miksi tilata jo valmiiksi  tunneryöppyjä ja ennakoida etukäteen,
kun voisi elää tässä hetkessä ja tarttua siihen...?

Kyllä ihmisluonne on perin ihmeellinen.
Omastani en ole tänä iltana pitänyt ollenkaan.

Huomisen aloitan pitämällä itsestäni ja pitämällä itsestäni huolta.

http://www.youtube.com/watch?v=psHiq_a-pYw     Ihme ja Kumma