nukuin pitkään aamulla eivätkä pahat unet
riivanneet minua...
Rakastan aamuisin niitä viittä sekuntia, kun mieli on levollinen.
Kunnes todellisuus jymähtää tajuntaani ja tunne epäonnisuudesta
niin monen asian suhteen elämässä hiipii peiton alle.
Pihan suuret puut taipuvat tuulessa tänään,
aivan kuten minä elämän tapahtumien kulun keskellä.
Pelkäävätköhän nuo paksurunkoiset koskaan katkeavansa,
kuten minä pelkään?
Minulla on sitkeä sydän, enkä oikein aina itsekkään tiedä miten ihminen
on rakennettu tällaisella sitkeydellä. Mikä saa päivästä toiseen ihmisen jaksamaan
ja uskomaan parempaan?
Entä, kun se usko hiipuu tai sitä ei ajoittain ole?
Ihmisen mieli on särkyvä, minun mielenikin on.
Kaikki kivut sydämessäni ovat kasvukipuja, niin minä ainakin yritän itselleni
uskotella. En ole aikoihin uskonut että kaikella olisi tarkoituksensa, mutta tahtoisin
minä uskoa siihen,että jokaisen kivun kautta voin eritavalla tuntea myös jotakin kaunista,
herättävää,avartavaa tai ainakin oppia ajattelemaan asioista uudella tavalla.
Elämä on jatkuvaa työstämistä tavalla tai toisella.
Tasapainon etsimiseen ei kukaan ojenna karttaa...
Ja itse on toimittava itsensä oppaana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti